Milloin kohtasit viimeksi oikeasti aidon ihmisen? Minä kohtaan tänään, työpaikallani useita.

Jos joku olisi sanonut minulle 15 vuotta sitten, että luot urasi kehitysvamma-alalla, olisin nauranut makeasti. En todellakaan ajatellut oikeastaan olevani edes hoivatyössä.

Lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi 2010 ajatuksena ja vankkana päämääränä päästä töihin päiväkotiin. Sattuipa kuitenkin käymään niin, että pääsin kuntoutuksen tukemisen jaksolla työharjoitteluun kehitysvammaisten lasten pariin. Alkuun jännitin asiakkaita kovastikin, työ oli erilaista, mutta silti kiehtovaa ja mukavan haasteellista. Minulla ei ollut ennen työharjoittelua mitään kokemusta kehitysvammaisista.

Olin elänyt lähes koko elämäni Suolahdessa, jossa eriastein kehitysvammaisia henkilöitä oli näkynyt katukuvassa Suojarinteen Kehitysvamma-alan erityisosaamiskeskuksen vuoksi. Olin kokenut kehitysvammaiset äänekkäinä, arvaamattomina sekä pelottavina, joiden kanssa ei osannut kommunikoida mitenkään.

Kummipoikani äiti työskenteli tuolloin pääosin kehitysvammaisten lasten fysioterapeuttina ja antoi vinkin harjoittelupaikkani lähistöllä sijaitsevasta Keski-Suomen Vammaispalvelusäätiön hallinnoimasta Vanamosta, jossa tarvittaisiin kipeästi kesätyöntekijää. Niin minä sitten löysin itseni pian kesätöistä erittäin vaikeasti kehitysvammaisten lasten parista, jossa ihastuin työhön täysin.

Työ oli haastavaa, ajoittain hyvinkin raskasta, mutta toisaalta asiakkaat valloittavia, omia erityisiä persooniaan. Valtaosa lapsista kävi Vanamossa jaksoilla noin kerran kuukaudessa omaishoidon vapaapäivien ajan. Olimme usealle perheelle henkireikä ja ainoat ihmiset, jotka ymmärsivät heidän väsymyksensä ja huolensa erityisen lapsen vuoksi.

Perheiden parissa tehtävä intensiivinen työ oli kiinnostavaa ja avasi silmiäni monin tavoin. Itse asiassa nimenomaan tuo aika sai minussa heräämään ajatuksen sosionomi opinnoista ensi kertaa. Kuinka voisin auttaa perheitä muutoin? Miksi omaishoitajien on niin hankalaa saada tukea? Miten erityistä tukea tarvitsevien lasten asemaa voisi parantaa?

Aitoja kohtaamisia

Huomasin, etten voisi kuvitellakaan työskenteleväni päiväkodissa, muuta kuin erityistä tukea tarvitsevien lasten kansa. Tuollaisia työpaikkoja ei paikkakunnalla kuitenkaan ollut. Olin lopulta töissä Vanamossa kolme vuotta, kunnes yksikön lakkauttamisen vuoksi jouduin etsimään uutta työtä.

Matkani jatkui kehitysvammaisten aikuisten ympärivuorokautiseen asumispalveluyksikköön, jossa olen edelleen töissä. Olen oppinut ja saanut paljon. Päivääkään en vaihtaisi pois. Kehitysvammaisia aidompia ihmisiä ei olekaan, heidän ilonsa ja surunsa ovat aitoja, he ovat omia itsejään juuri sellaisena, kun ovat.

Kehitysvamma-alan ehdottomasti yksi suurimmista haasteista on ammattitaitoisen, oikeasti alasta kiinnostuneen henkilökunnan saaminen. Hoitajia, ohjaajia ja avustajia on vaikea saada sitoutettua työhön. Kuitenkin asiakasryhmänä kehitysvammaiset hyötyisivät juurikin pysyvistä työntekijöistä, jotka tuntevat asiakkaat pitkältä ajalta. Useat tapaamani kehitysvammaisten kanssa työskentelevät ovat sattuneet alalle vahingossa. Kuinka näitä onnistuneita vahinkoja voitaisiin lisätä ja koulutusta alalle saada kiinnostavaksi. Siinäpä meillä vasta urakkaa.

Teksti: Hanna Väisänen

Hanna Väisänen opiskelee sosionomiksi Diakonia-ammattikorkeakoulun Pieksämäen yksikössä. Hän työskentelee kehitysvammaisille aikuisille tarkoitetussa palveluasumisen yksikössä opintojen ohella.